"En tarvitse sinua."

Niin minä ajattelin.

"En halua enään koskaan nähdä sinua."

Niin minä toivoin.

"Mene pois. Älä juokse enää unissani."

Yritin epätoivoisesti poistaa sinut ajatuksistani.

"Sinä et merkitse minulle yhtään mitään."

Näkymätön side vailla sanoja yhdisti meidät toisiimme.

En rakastanut sinua, en vihannut sinua. En edes tuntenut sinua hyvin.

"Älä hymyile minulle enää, et sinä tarvitse minua."

Olit aina ajatuksissani. en voinut olla ajttelematta sinua.

"Minä unohdan sinut nyt."

Ja sitten kuitenkin pysäytit ajatukseni sanoillasi.

Sanoit ne sanat jotka saisivat minut hymyilemään ikuisesti.

Et koskaan ollut yksin.

Kaikki luonasi saivat minut perääntymään.

Joskus itkit varjoissa peläten yksinäisyyttä.

Hymysi ja ihmiskeskeisyytesi sai minut tuntemaan itseni turhaksi.

Olin arvoton. Olit kuin valo joka pyyhki heikon varjoni pois.

Yritin unohtaa sinut. Sillä minusta ei voisi koskaan tulla sellaista,

joka saisi sinut hymyilemään, kun en pysty siihen edes itse.

Olit yksinäinen vaikka kaikki olivat ympärilläsi.

Halusin auttaa, mutta sinulla oli paljon ystäviä ympärilläsi,

ja se sai minut perääntymään.

Mahdatko sinä edes ajatella minua ikinä,

kun minä en voisi elää päivääkään ajattelematta sinua.