Annetaan kaiken pysähtyä. Jatkamatta enää eteenpäin.

Suru on tarpeeton tunne, mutta ilman sitä ei ole enää iloakaan.

Kumpa voisin vain tuhota ja hävittää ne pois.

Mutta ilman tunteita, ei ole elämälläkään merkitystä.

Vaikkei sitä ole minulla koskaan ollutkaan.

Enkä haluakaan sitä. Mutta ääni päässäni kysyi:

"Mikä sinua odottaa huomenna, kun elät ilman merkitystä?".

Jään tuijottamaan peilissä heijastuvaa hahmoa.

Vihaan tuota katsetta, tuota olemattomuutta. Noita tyhjiä silmiä...

"Mikähän on saanut tuon ihmisen ajamaan itsensä näin syvälle?"

Olisi helpompaa, jos minua ei olisi. Kumpa minua ei olisi koskaan syntynytkään.

Haluan vain antaa kaiken nyt olla.  Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Mutta jatkaessani eteenpäin, tulevaisuuteen..

Pelkään katseeni muuttuvan vähitellen kylmäksi ja itkuiseksi.

Tyhjäksi ja tunteettomaksi. Mutta en tahdo enää muutakaan.