Haluan huutaa. Huutaa vaikka koko maailmalle kuinka paljon vihaankaan sinua.

Sanani eivät vaihdu. Ajatukseni pysyvät samoina.

Vaikka kaikki minussa on jo revitty riekaleiksi, mikään ei muutu.

Niin paljon kuin tahdonkin muuttaa kaiken, ihan kaiken, mikään ei muutu.

Kääntää maailman ylös alaisin, sanojeni kaaoksessa on se toivo.

Mutta silti... vieläkin... kaikki pysyy samana.

Tämä tunne on kuin vastavirta, joka tulee joka suunnasta.

En pääse mihinkään.

Vaikka voisin vain hukkua siihen paikkaan, jokin toivo pitää minut pinnalla.

Kun haluan vihdoin päättää yrittäväni uida kaikkea vastaan.. en pysty siihen.

Tai vajota viimein kaiken pohjalle ja hukkua... en pysty siihen.

Molemmat vaihtoehdot lopettaisivat tämän jatkuvat tuskan.

Mutta miksen tee niin?

Koska tiedän, etten pysty uimaan vastavirtaan. Ja hukkuessani luovuttaisin.

Ja tiesin alusta asti, että kaikki tämä on minun syytäni.