Toivoin tätä aikaa sitten. Silloin kun eläminen oli minusta todella hauskaa.

Mutta milloinhan sekin ajatus muuttui?

Kun muistan ihmisten kasvot jota tulen kaipaamaan, tuntuu hiukan helpommalta.

Sanat, joita toistan vähenevät joka päivä.

Siihen mihin uskoin oli vain lohduttavaa unelmaa.

Toistaen itseään loputtomista peileistä.

Nyt eläminen tuntuu vain loputtomalta juoksemiselta,

joka päättyy vasta kun kaikki menee rikki.

Toivoin unelmaa, mutta ajoinkin vain itseni kuoleman loppuun.

Yritän muistaa kaikkien kasvot, joita tulen kaipaamaan.

Mutta ne muistot ovat jo häipyneet pois.

Kuulet minun särkyvän, sydämeni on katoamaisillaan.

Yritin suojella sitä illuusiota kirkkaasta tulevaisuudesta.

Joka katoaa harhana silmieni edestä.