Tuntui kun nänkökenttäni olisi laajentunut.

Hengittäminen ei tuntunut enää vaikealta.

Pystyin taas ajattelemaan.

Tajusin kuinka kauas olinkaan menettänyt itseni,

ja kuinka tuskaista on elää ilman toivoa.

Tuntui vain siltä, että minun pitäisi juosta eteenpäin,

enkä pystynyt edes ajattelemaan, että miksi.

Sanat, jotka olin aina halunnut sanoa ääneen...

...haaveet, toiveet ja unelmat...

tunteet, jotka olin lukinnut sydämmeeni...

Kaikki se tuntui tulvivan silmistäni, ja minun oli palattava muistoissani taaksepäin.

Sillä jossain kaukana,

jossain syvällä sydämmessäni,

olin lukinnut itseni tunteitteni mukana syvälle piiloon.

Niin kauas, etten enää löytänyt itsekään minua.

Pois heittämäni tunteet painoivat nyt raskaina kahleina käsissäni ja jaloissani.

Sydämmeeni tunkeutunut pimeys tuntui tekevän minut hulluksi.

Mutta jossain vaiheessa, ympärilläni olevat ihmiset...

olivat huomaamattani nostaneet minut ylös siitä pimeydestä.