Kyllä, minä tein sen taas.

Vaikka olen viiltänyt ranteeni auki jo lukemattomia kertoja,

miksi tämä menee aina näin?

Sydämmneeni kertynyt tuska yrittää murtautua ulos.

En kestä elämää, ja yritän taas tappaa itseni.

Verta tulee, mutta ranteeseeni ei satu.

Se ei ole mitään verrattuna siihen sydäntäni repivään kipuun.

Siksi se ei haittaa.

Mutta jostain syystä olen yhä elossa.

...

Miksi...?

Vaikka kuinka yritän kuolla, miksen voi tehdä sitä?

Miksi en voi paeta?

 

Kun näen taas ystävieni kasvot, minua alkaa kaduttaa.

Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi.

Voisin pyytää vaikka sata kertaa anteeksi.

Haluan vain valehdella kaikille, sanoa olevani onnellinen.

Mutta en kestä.

En halua huomata kuinka onnellisia ihmiset ovat.

Haluan sulkea silmäni ja tukkia korvani.

Haluaisin kadota.

Mutta aikaa kulkee eteenpäin.

Ja ajattelen, että ehkä elämä ei tunnukaan niin pahalta.

Tuntuu, kuin olisi olemassa jonkinlainen tulevaisuus.

Kunnes menetän toivoni uudestaan.

Mutta haluaisin vain kestää hiljaa.

Haluan uskotella itselleni rakastavani elämää, koska sitten minuun ei satu.

Valehtelen itselleni,

mutta ei se haittaa,

kunhan voin elää vielä huomiseen.

Huomennakin voisin elää vielä ylihuomiseen.

Koska on vielä ihmisiä, joita en tahdo unohtaa.