Pääni sisällä, jokin repii minua.
Kuulen sen huudon.
Haluaisin olla aina iloinen, mutten pysty siihen.
Kun olen ihmisten kanssa, pystyn hymyilemään jatkuvasti.
Hetkinä, joina olen todella onnellinen, alan ihmettelemään;
"miksi minä itkin taas eilen?"
Olen niin onnellinen, kun ympärilläni on niin paljon minulle tärkeitä ihmisiä
Mutta aina iltaisin jokin alkaa kalvata minua.
Onko tämä se mitä ihmiset kutsuvat yksinäisyydeksi?
En ymmärrä. En ymmärrä ollenkaan. En ymmärrä tätä tunnetta.
Miksi minä tuntisin jotain sellaista?
Aivan, minähän olen aina ollut yksin.
Ehkä juuri siksi, koska minulla on nyt niin paljon ystäviä, en enää osaa olla yksin.
Niinkö se on? Minusta on tullut heikko.
En ikinä, en ikinä haluaisi ihmisten näkevän lävitseni.
En sen iloisen hymyn, en sen kylmän hymyn läpi.
En halua, että ihmiset, jotka ovat tottuneet näkemään minut iloisena, saisivat tietää kuinka monesti olen yrittänyt kuolla.
En halua heidän näkevän silmieni taakse.
Totuus on, että pelkään.
Olen säälittävä.
Pakenen ja valehtelen jatkuvasti.
En halua kenenkään saavan tietää, kuinka surullinen olen.
En antaisi ikinä itselleni anteeksi.
Jos katseesi muuttuisi, ja alkaisit sääliä minua...
...jos et näkisikään minua enää voittamattomana...
...jos se tavanomainen hymy häipyisi kasvoiltasi...
...ja jos alkaisit kantamaan huolta minusta,
en ikinä antaisi itselleni anteeksi.
En ikinä