Minä annan anteeksi, jos et välitä minusta.
Minä annan anteeksi, jos valehtelet minulle.
Minä annan anteeksi, jos puhut pahaa minusta selkäni takana.
Minä annan anteeksi, jos jätät minut yksin.
Minä annan anteeksi, jos ajattelet vain itseäsi.

Miksi suuttuisin noin pienistä asiosta? Eivät ne haittaa.
Rehellisesti sanottuna; minua ei kiinnosta. Ihmiset sanovat sitä oudoksi tai hyväksi asiaksi. Mutta todellisuudessa olen jatkuvasti epävarma. Tiedän ettei ole normaalia olla näin välinpitämätön tällaisissa asioissa. Kumpa se olisikin vain tässä asiassa, mutta olen niin epänormaali monessa mussakin asiassa. Lähes tunteeton.
No, kyllä minä tiedän.
Olen aina ollut tällainen. Toisin kuin joskus kauan sitten, en ole enää edes surullinen siitä etten voisi olla kuten muut. Kaikki on jo hyvin näin. Olen hyväksynyt sen. Mutta tunnen riipaisevaa halua olla kuten muut. Haluaisin tuntea. Haluaisin sydämen. Haluaisin osata vihata ja rakastaa, kuten ihmiset. Mutta tiedän, se on mahdotota. Minunlaiseni ihminen ei voisi koskaan olla kuten muut.
Minä valehtelen.