Kauan sitten aloin kerätä kipua jota en voinut heittää pois.

Suljin ne laatikoihin joita pinosin torneiksi.

Kun keräsin kymmenennen laatikon,

kiipesin sen huipulle kuin kuningas.

Mutta se ei vielä riittänyt,

kukaan ei näyttänyt kiinnittävän minuun huomiota.

Korkeammalle, vielä korkeammalle.

Minun tornini saavuttaa vielä linnut.

Katsoessani alas huomasin keränneeni uteliaita katseita.

Ihmiset olivat kuin muurahaisia korkeuksista katsottuna.

Pinosin huipulle sadannen laatikon ja tunsin itseni Jumalaksi.

"Katsokaa kaikki, tämä on minun tuskaani" minä huusin tornini huipulta.

"Olen niin korkealla ettei kukaan voi saavuttaa minua" nauroin.

Illalla kaikki olivat lähteneet ja istuin yhä taivaalla.

"Minä olen erityinen, kaikki katsovat minua ylöspäin" ajattelin.

Korkeammalle, vielä korkeammalle.

Minun tornini saavuttaa vielä pilvetkin.

Kaikki mitä enää kuulen on tuulen ulvonta.

Yksinäisyydessäni pinosin tuhannennnen laatikon.

Katsoessani alas tornistani minua alkoi jo huimata,

ja tikkaat kaatuivat.

Silloin minä tunsin itseni todella yksinäiseksi.

Sillä kukaan ei katsellut minua.

Olin peloissani enkä uskaltanut liikkua,

ja yhtäkkiä kuulin laulua.

Epävireiseen laulun myötä tornini kutistui ja putosin lähemmäs maata.

Lauluun yhtyi muitakin, jotka yksi kerrallaan löivät laatikoita pois tornini pohjalta.

Kovempaa, vielä kovempaa.

Tuo laulu tulee vielä rikkomaan tämän tornin.

Tuo laulu pudottaa minut pian maahan.