Siinä hän oli, ansassa takertuneena verkkooni

ja istuuduin seuraamaan hänen kuihtumistaan.

Mutta toisin kuin muut heistä,

hän ei rimpuillut.

Ei syyttänyt eikä kutsunut minua.

Ei edes anonut anteeksiantoa.

Hän ei edes yrittänyt riuhtoa itseään irti.

Aloin sääliä häntä ja katselin vierestä.

Odottaen sitä hetkeä jona hän romahtaisi.

Hän oli sellainen jota jokainen rakastaa,

Sellainen jolle kaikki antavat anteeksi,

Sellainen jonka kanssa kaikki haluaisivat olla.

Säälin häntä jopa siitä syystä.

Säälin häntä siitä että hän kohtasi minut.

Säälin häntä siitä etten rakasta häntä.

Säälin häntä siitä että hän odotti minua yhä.

Hän oli erilainen kuin muut.

Hän tunsi minut, ja rakasti minua silti.

Hän sanoi kaiken mitä halusin kuulla,

Hän teki kaiken mitä halusin hänen tekevän.

Minä revin häntä, kohtelin kuin roskaa, tönäisin pimeyteen, hylkäsin hänet.

Mutta hän antoi kaiken anteeksi,

enkä siitä syystä kyennyt ymmärtämään häntä.

En kykene ymmärtämään sellaista ihmistä joka ei menisi rikki sen jälkeen.

Ei sellaisia ole.

Ei hän voi olla ihminen.

Tosiaan, hänen täytyy olla hirviö.

Aivan niin, sellainen kuin minäkin.

Mutta jos hän on samanlainen, sitten ymmärrän kaiken.

Ei hän mene rikki, ei hän minua rakasta.

Hän yrittää repiä minut omaan verkkoonsa.