Ajattelin että voisin oppia virheistä.

Hyväksyin vastoinkäymiset koska ne tekisivät minut vahvemmaksi.

Uskoin että surulliset asiat saisi minut ymmärtämään ilon arvon.

Mutta kenties niitä tapahtui minulle liian usein.

En tullutkaan vahvemmaksi, minä tulin kylmemmäksi.

Totuin liiaksi suruun joka oli tavallista minulle.

Aloin inhota ihmisiä heidän tunteellisuutensa takia,

ja hekin olisivat inhonneet minua jos olisivat tunteneet minut.

En osannut itkeä silloin kun muut itkivät.

En osannut lohduttaa ihmisiä kun he olivat surullisia.

Mutta totta kai minä osasin puhua sanoja joista he tulivat iloisiksi...

...mutta ne olivat vain sanoja, joita minä teeskentelin ymmärtäväni.