"Kenenkään ei pitäisi olla surullinen. Ei koskaan. "

Mutta miksi tämä sattuu näin paljon?

Miksi minä haluaisin vain itkeä?

Jokin kuristaa kurkkuani niin etten saa henkeä.

Kun puhun surusta, se on minulle pelkkä tunne.

Osaan sanoa siitä paljon hyviä puolia,

mutta huonona puolena sen että se sattuu.

Suru on minulle hyvin yksinkertainen asia.

Mutta joka kerta, kun minut on lyöty maahan,

joka kerta kun petyn itseeni tai minuun petytään,

joka kerta kun haluaisin vain kadota maan päältä,

sellaisina hetkinä kun katson itseäni peilistä;

tuntuu kuin koko sisimpäni repeytyisi riekaleiksi.

Minulle on tavallista hymyillä iloisesti.

Hymyillä niin että muutkin alkavat hymyillä.

Se saa minut vieläkin iloisemmaksi.

On niin hauska saada muut iloisiksi,

että haluan tehdä niin vain enemmän ja enemmän.

Ja kun kaikki ovat tottuneita siihen että piristän heitä,

he eivät tietenkään tule ajatelleeksi,

että joku minunlaiseni voisi olla surullinen ja itkeä.

Ja heidän kanssaan jopa minä unohdan,

kuinka helposti minä hajoan kappaleiksi kun olen yksin.

Kenenkään ei pitäisi olla surullinen.