Asiat jotka kerran olivat minulle tärkeitä,

ovat enää pelkkää roskaa.

Mutaa kengänpohjissani.

Asiat joita seurasin, asiat joita pidin arvokkaina,

eivät merkitse enää mitään.

Lähdin seuraamaan toista tietä.

Ei, ei se niin ole.

En minä kääntynyt toiseen suuntaan.

En minä missään vaiheessa ole vaihtanut tietä.

Mutta polku, jota kuljin, oli hyvin synkkä ja vaarallinen.

Kompuroin sen kivillä ja kompastelin juuriin.

Harhailin sateessa ja pelkäsin kauhuissani pimeää.

Olin yksin eikä kukaan auttanut.

Ei sillä että olisin sitä odottanutkaan,

olin surullisen tietoinen siitä,

kuinka itsepäisesti olin valinnut tämän yksinäisen polun,

ja salaa ryvin itsesäälissä.

En vaihtanut tietä.

Mustelmat ja ruhjeet eivät muuttaneet minua.

Mutta jossain vaiheessa pimeys alkoi sulaa lävitseni.

Jossain vaiheessa en enää tiennyt missä minun ja pimeyden raja kulki.

"Miksi edes teen tätä? Kukaan ei odota minua. Kukaan ei tarvitse minua."

Epävarmuus kaiversi minua ja täytti pimeydellä.

Valitsin itse sen polun.

Olisi vähättelyä sanoa ettei se tie ollut helppo.

Olin kuolemaisillani, olin kuolla niin monta kertaa.

Yritin tappaa itseni säästyäkseni pelolta, aivan liian monta kertaa.

Mutta en ole sillä tiellä enää.

Astuin ulos polulta ja juoksin suoraan pimeyteen.