Jos olen surullinen ja tuntuu että se repii minut, en puhu kelle tahansa.

En puhu niille jotka välittävät eniten.

En puhu läheisilleni, En tärkeimmille ystävilleni.

Puhun sille, joka välittää vähiten.

Sellaiselle, joka ei joudu paniikkiin.

Sellaiselle, joka ei ala itkemään.

Sellaiselle, joka ei ala saamaan ahdistuskohtauksia.

Sellaiselle, joka ei joutuisi minun takiani käymään lääkärissä.

Olen toki pahoillani, mutta ihmettelen myös,

että pelkän vointini kuuleminen saa heidät niin huonoon tilaan.

Mutta entä minä? Entä minä?

Kun he reagoivat noin voimakkaasti kuullessaan tilani,

se saa minut pelkäämään että olen jo liiaksi tottunut kipuun.

Mutta ei se mitään, kunhan en puhu sellaisille ihmisille,

jotka saattaisivat vahingoittua jos avaan suuni, kaikki on hyvin. Eikö?