Minut tekee niin vihaiseksi olla täällä.

Kaikki raivo ja kauna vain kasvaa ja kasvaa sisälläni.

Se repii mieltäni ja tulen kokoajan vain synkemmäksi ja synkemmäksi

sitä mukaan kun sydämeni muuttuu raskaammaksi.

Mutta kun lähden pois, kun jään yksin, kun olen yksin,

tulen niin niin niin surulliseksi,

niin surulliseksi että kyyneleet tulvivat tuhat kertaa silmistäni,

niin että hengitykseni muuttuu tärinäksi

ja se sitoo keuhkoni niin tiukalle etten saa enää henkeä.

Kun olen sinun kanssasi, olen maailman onnellisin ihminen,

mutta kun tulee ilta, alan epäillä sanojasi,

alan ottaa ikävät vitsit todesta,

suurentelen ja liioittelen niitä vielä kauheammiksi pääni sisällä

ja pian minä olen taas surullinen.

Tulen surulliseksi koska annoin itseni tulla surulliseksi niin helposti,

ja pian alan syytellä itseäni kaikesta.

Katson käsiäni sinun käsissäsi, ja muistan etten ole sinun arvoisesi,

ja päästän irti etten kylmettäisi käsiäsi omillani.

Siirrän hiukset kasvojeni eteen tai käännän pääni,

ettei sinun tarvitsisi katsella näin rumaa naamaa.

Haluaisin pyydellä anteeksi tuhat kertaa,

mutta se vaivaannuttaisi sinua,

ja siksi pysyn hiljaa ja pääni repeää.

Alan lopulta itkeä ja sitäkin minä pyytelen anteeksi.

Sinä ihmettelet miksi yhtäkkiä käyttäydyn niin,

aivan kuin sinä olisit tehnyt jotain väärin ja sitäkin minä pyytelen anteeksi.

Ilta repii minut.