Se aina kysyy "oletko kunnossa?"

tai sanoo ettei kukaan minua oikeasti rakasta.

Tuo kateellinen yö joka kuiskii korvaani.

Tuo pimeys jota minäkin hengitän.

Mutta mitä tahansa teetkin, minä annan anteeksi,

koska minäkin olen pimeää,

samanlainen kuin sinä,

ja yksinäisyydessäni sulan yhteen kanssasi.

Olen jostain syystä paha,

niin hän uskoo, niin hän aina sanoo,

joten ei minua ole tarkoitettu tähän kirkkaaseen maailmaan,

johon rakastamani ihmiset kuuluvat.

On paljon helpompi sulkea silmät

ja nähdä pelkkää mustaa,

joten miksi minun pitäisi enää taistella?

Miksi minun pitäisi taas nähdä huominen?