Minulla on kädessäni vammoja, jotka ovat yksinkertaisesti tulleet siitä, kun olen iskenyt siihen kynällä raivoissani.

Minulla on haavoja ja reikiä hakaneuloista, jotka olen työntänyt ihoni läpi salaa kädet pöydän alla, kun joku on sanonut jotain hiemankin ikävää.

Voit olla varma siitä, että jos edes kerran olet moittinut minua, puhunut vihaisesti, katsonut pettyneesti tai jos edes kerran olen aiheuttanut sinulle harmia, minä olen itkenyt illalla ja satuttanut itseäni, ajatellut ettei minun pitäisi enää olla olemassa etten aiheuttaisi mielipahaa ja toivonut voivani kuolla. Et edes usko miten se sattuu kun revin kurkkuani ja yritän saada mattoveitsen pois kädestäni.

Tiedän että huomenna kaikki on taas hyvin. Tämä progressi saa minut tuntemaan itseni mielisairaaksi, ja sitä minä inhoan kaikkein eniten koska sanoit että se olisi pahinta mitä voisin tehdä sinulle.

En saa myöntää sitä. En ole. Minun täytyy parantua. Jonkun niin vihattavan ihmisen kuin sinun vuoksi.

Anteeksi, puhun näin koska satutit minua. Olen surullinen koska puhut kuin en voisi koskaan riittää sinulle. Jos vain rakastaisit minua niin sinäkin riittäisit minulle.

Olen kamala. En haluaisi edes olla olemassa. Jos et jaksa enää yrittää todistaa rakastavasi minua, niin mihin minä sinua tarvitsen? Minun pitäisi rakastaa jotakuta joka oikeasti haluaa minut. Minä vain rasitan sinua.

Puhun typeriä koska sinä et välitä minusta muuten kuin silloin, kun haluat rakastaa jotakuta ja kun sinulle itsellesi sopii.

Anteeksi. Et sinä niin kamala ole. Minuun vain sattuu niin paljon. Olet edelleen parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, ja nyt mikään ei enää riitä minulle, kuin rakkaus ja olla yhdessä ikuisesti.