Se tulee ja ottaa mua kurkusta kiinni. Se huutaa ja rikkoo asioita ja yrittää pelotella mua. Se haluaa satuttaa mua. Se tietää etten mä voi pelastua. Se tulee ja kiroaa ja sammuttaa valot. Se sammuttaa kaiken ja sanoo ikäviä asioita ja yrittää jätää mut yksin. Oonko mä nyt tarpeeksi vahva? Joko mä olen tarpeeksi vahva ja kestän? Vai purskahdanko mä taas itkuun, jäänkö mä jalkojen alle ja tallaudun, heittäydynkö mä? Lyököhän se mua? Jos se lyö niin ehkä mä en kestä. Se toi mun peiton ja tyynyn ja tiputti ne lattialle. Ehkä mä en kestä. Mä en taida kestää. Miten voisin kestää? Kohta se huutaa ja tahtoo mulle pahaa, tahtoo mulle pahaa koska se on väsynyt. Se on väsynyt ja haluaa erota taas. Niinkuin eilenkin. Ja huomennakin. Eilen jona kehuin ja ajattelin mielessäni ihanaa suhdettamme, ihania aikoja, hyviä päiviä. Äsken tunsin itseni tyhmäksi, mutta mitä nyt? Kestänkö vielä? Kun se kävelee, mua pelottaa. Se tulee ja lyö mua. Se tulee ja kuristaa mua. Mä en halua hävitä mutta mua itkettää. Mä taisin jo hävitä. Kyyneleet tulee silmiin ja mua pelottaa oikeasti. Kohta se tulee taas ja ottaa mua kurkusta kiinni. Ottaa kurkusta ja kiroaa ja tekee mulle pahaa. Se ei ole sama ihminen kuin eilen. Se ei ole ollenkaan sama ihminen. Mä ymmärrän sen nyt ja mun pelko vähenee hieman. Mun on pakko voittaa se. Mua itkettää ja se haluu mulle pahaa mutta mun on pakko voittaa se.