Se tönäisee mut tuolille ja repii hiuksista ja sylkee mun päälle, mä itken koska ansaitsen kaiken ja se heittää mut alas tuolilta, se kirjottaa muhun tussilla huoraa ja haukkumasanaa ja huutaa, repii ja tönii, mä pidän silmät kiinni ja kädet kangistuneena rintakehäni eteen ja itken, se tönii ja potkii mua pitkin lattiaa, uhkailee itseään puukolla ja sitten parvekkeelta hyppäämisellä, mun sydän kevenee, ehkä mä pääsen pois, ehkä tää kaikki loppuu vihdoin, mä toivon, mä toivon epätoivoisesti mut se juoksee taas huoneeseen ja ottaa mua tukasta kiinni ja huutaa sentin päässä kasvoistani niin että tajuntani muuttuu valkeaksi itkusta.

Mutta eikö tämä olekin eilinen, eikö tämä olekin edellispäivä, eikö tämä tapahtunutkin jo?

Tää on varmasti myös mun huominen, ylihuominen, tulevaisuuteni.

Ehkä tää on kaikki, mitä mulle on enää olemassa.