Joskus oli todella aika,

jolloin aloin itkeä kun näin jonkun hymyilevän.

Varsinkin jos joku hymyili minulle, tulin todella surulliseksi.

Koska tunsin riipaisevaa ikävää sitä kohtaan.

Olin niin surullinen.

En muistanut enää, mitä tarkoitti olla onnellinen tai miltä se tuntui.

En liioittele yhtään.

Ihmeellistä, miten paljon kaikki on muuttunut.

On vaikea uskoa, että tämä on se sama maailma.

Tuntuu kuin nuo päivät olisivat olleet pelkkää unta.

Minua helpotti ajatus, ettei mikään voinut mennä huonommin.

Ettei mikään voisi sattua enää tätä enempää.

Ettei tätä pahempia iltoja voisi tulla.

Mutta niitä tuli.

Aina vain, entistä tuskaisampina.

"Mitä minä tein väärin?" tivasin itseltäni itkien pimeässä.

Mietin miksi Jumala vihasi minua.

Olin jumittunut moneksi vuodeksi risteykseen,

josta en osannut valita elämää tai kuolemaa.

Minä yritin. Minä yritin kyllä valita.

Mutta ne olivat niin samanlaiset, yhtä tyhjät, yhtä täydet, yhtä synkät, yhtä valoisat.

En mitenkään pystynyt päättämään.

Elämä ja kuolema ovat niin samanlaisia.

Luulin että kyse oli siitä, etten halunnut kumpaakaan.

Mutta lopulta valitsin molemmat.