En pysty katsomaan ihmisiä.

En halua kuulla mitä he sanovat.

En halua nähdä mitä he tekevät.

En halua nähdä heidän päänsä sisään.

En halua enää tietää mitä he ajattelevat.

Se kaikki järkyttää minua, se fakta, että he ovat siinä.

Kaikki epäreilu, kaikki kaaos, jokainen virhe,

joiden tekemistä tapasin ihailla ja rakastaa,

ravisuttaa minua nyt niin että putoan kielekkeeltä.

Minä traumatisoidun.

Yritän järkyttää itseäni niin että totun siihen, mutta traumatisoidun lisää.

Pian en voi edes katsoa sinuun.

Se tapa jolla lausuit ilkeyksiä, järkyttää minua.

Se että teit sen satuttaaksesi, järkyttää minua.

Se ettet edes tiedosta sitä, järkyttää minua.

Se ettet ymmärrä itseäsi, järkyttää minua.

Se että te kaikki olette samanlaisia ettekä osaa ajatella ettekä osaa ohjailla edes itseänne ja valutte likavetenä virran mukana oksettaa minua se pelottaa minua se inhottaa minua enkä minä voi elää sellaisten ihmisten maailmassa jossa te kaikki olette samanlaisia.

Missä vaiheessa aloin ajatella näin?

Tiesin kyllä että maailman pystyi näkemään tällä tavoin,

mutta tajusin sen todeksi vasta kun se likavesi tarrautui minuun kiinni.

Syy tähän on se, että aiemmin maailma oli minun.

Hallitsin sitä. Seisoin sen päällä.

Pystyin näkemään sen kuinka onnellisena tahansa.

Pystyin ottamaan ikävät asiat hyvinä.

Pystyin muuttamaan minkä tahansa hyväksi.

Se oli ehkä puoliksi mielikuvitusta,

taitoa ohjailla itseäni.

Mutta jossain vaiheessa maailma ei kuulunut enää vain minulle.

Kaikki värit katosivat. Aurinko sammui.

Kaikki ei enää johtunut siitä, että minä sanoin niin.

Kaikki ei ollut enää olemassa, koska minä sanoin niin.

Siinä vaiheessa maailma muuttui rumemmaksi ja rumemmaksi.

Se ei enää ollut kaunis. Kaikki paha tapahtui oikeasti.

Ja se mahdollisuus alkoi repiä minua.

En missään vaiheessa tottunut tähän maailmaan.

Suljin sen pois, koska en kestänyt. Elin unessa jossa hallitsin kaikkea.

Nyt olen täällä. Nyt kaikki tapahtuu. Nyt kaikki sattuu.

Joudun kohdata sen yksin niin kuin se pieni lapsi.

Mutta ei kukaan näin vanhaa lasta enää suojele.

Olen yksin.

Ja hajoan.

En kestä.

Osaan sentään käyttää sanojani,

käsittelemään tunteitani ja ymmärtämään itseäni,

mutta muuten psyykkisyydeltäni olen yhä heikko.

Haluan hajota.

Ehkä minun pitää hajota, että voin korjaantua uudelleen?

Että voin paikata isteni vahvemmaksi?

Mutta tuleeko minusta sitten kylmempi?

Tuleeko minusta sitten taas jääkylmä muuri? En halua sitä.

Miksi en voi saada kaikkea?

Haluan vain ettei se satu. Onko se aivan liikaa?