Nielen myrkkyä ja katson kelloa.

Se saa minut miettimään kenelle puhuin viimeeksi.

Pitäisikö minun kirjoittaa jotain?

Pitäisikö minun sanoa vielä jollekin jotain?

Anteeksi? Kiitos? Hyvästi?

Miettiessäni aika kuluu, ja pian ajattelen ettei sillä ole mitään väliä.

Jos sillä olisi, en olisi alkujaankaan ottanut myrkkyä.

Tiedän kuitenkin että aamulla olen kuitenkin vielä hengissä,

ja että aamulla sisäelimiäni polttaa kuin kaataisi suolaa haavaan.

Ehkä minä kiroan mielessäni tuskaani kuten joka kerta,

mutta ainakin saan satutettua itseäni jättämättä jälkiä.

Ensikerralla pakotan itseni nielemään enemmän, ehkä sitten voisin kadota pois.

Olen hullu tehdessäni tällaista.

Vaikka se onkin vain hetken mielijohde,

se ei pidä minua enää kauaa hengissä.