Hän hymyilee niin kirkkaasti.

Hän hymyilee kuin mikään ei satuttaisi häntä.

Hän hymyilee kuin ei edes tuntisi surua.

Hän ei koskaan lakkaa hymyilemästä,

joka päivä, joka hetki, aina kun näen hänet, hän hymyilee.

Mutta hymyileekö hän ollessaan yksin?

Hän puhuu aina vain iloisista asioista.

Hän katsoo noilla silmillään niin viattomasti kuin mitään pahaa ei olisi olemassakaan.

Mutta minä tiedän, että hän on se, joka on kärsinyt kaikkein eniten.

Näen kuinka ihmiset ihailevat häntä.

Näen kuinka ihmiset kadehtivat häntä.

Näen kuinka ihmiset rakastavat häntä.

Näen kuinka ihmiset halveksivat häntä.

Hän tietää sen, hän huomaa kaiken.

Mutta kenties hän ei vain valehtele olevansa onnellinen.

Hän on pakottautunut uskomaan siihen niin kovasti,

voidakseen ekstää kaiken kivun,

että on lopulta alkanut uskoa jopa omia valheitaan.