Minun pitäisi olla vain yksin.

Minun ei pitäisi koskaan lähteä.

Minun ei koskaan pitäisi nähdä häntä.

Minun ei pitäisi koskaan puhua hänelle.

Minun ei pitäisi koskaan edes ajatella häntä.

En haluaisi edes muistaa että hän on olemassa.

Koska kaikki mitä hän sanoo repii minut kappaleiksi.

Asiat joita hän päästää suustaan leikkaavat suupieleni auki.

Hän puhuu kuuntelematta niin kuin ketään ei olisi olemassakaan.

Se ajaa minut hulluksi, saa minut raivon valtaan ja se roihuaa sisälläni.

Mutta kun hän puhuu, minä pysyn hiljaa, ja muistan taas ettei olisi pitänyt.

Hänen puhuessaan kuunteleminen sattuu kuin nielisi nuppineuloja kurkusta alas.

Minä lähden kuin mitään ei olisi tapahtunut vaikka se kipu kurkussani polttaa minut.

Ja kun se hellittää minä luulen olevani turvassa mutta sitten pimeys tarrautuu minuun.

Yhtäkkiä kaikki, ihan kaikki, koko maailma, kaikki mitä näen, on enää pelkkää mustaa.