Masennun, putoan lattialle kuin vanha homesieni, kengänpohjaan tallattu purkka ja minä itken, itken kuin sade, kaatosade, maata repivä myrsky joka hukuttaa pienet henkäykset, tukehduttaa kuin savu niin paksu että sitä voi kakkulapiolla viiltää ja syödä pois kuin halvan ja yltiömakean muovisen pääsiäissuklaan joka tursuaa ulos korvista, ovista ja ikkunoista ja minä vuodan lätäköksi maahan, imeydyn maahan roskaksi, irtaimistoksi, ruodoiksi, tuhkaksi ja liaksi, joksikin vastenmieliseksi ja minut unohdetaan. Sillä se sattuu, voi se sattuu, se palaa sisälläni kuin hehkuva meteoriitti ja oksennan laavaa sisuksistani ja sulan ja mätänen peloissani ja voi kuinka haluaisinkaan puhaltaa ranteeni auki ja laulaa.