Aurinko sammuu mun edessä, putoaa kalliosta rakennettujen talojen taakse ja vetää kaiken valon ja lämmön mukaansa. Jossain loimuaa hellä kuu, sellainen joka antaa tähtien loistaa ja antaa tilaa kaikelle avaruudelle. Se hymyilee mulle ja seuraa mua, seuraa mitä mä tuun tekemään tänään, mitä salaisuuksia mä paljastan tänään. Tää kohmea ilma tuoksuu jollekin tutulle, voisin kutsua sitä ihan vain syksyksi, mutta mä tiedän että se on rakkaampi. Se on niin tuttu ja lähellä mua etten voi selittää sitä sanoin. Tuuli tuo sitä lisää mun keuhkoihin ja kaivaa kaiken nostalgian ulos mun elimistöstä. Mä kaivan lapaset mun taskusta, söpöt ja punaiset. Niillä on kylmä mutta kohta ollaan perillä Vaahteran lehdet rapsahtelee mun nilkkureiden alla, ne itkee pientä itkua ja syntyy kohta uudestaan.
Mä tallon niitä ja tiedän että mäkin kuolen vielä. Kärsin yhtä lailla Maadun ja synnyn uudestaan. Kohta ja repeydyn ja sulan ja mätänen yksin tässä kylmässä. Musta tulee ruskeaa ja harmaata; kuolevaa kalmaa joka hautautuu loskaan ja musertuu jalkojen alla. Mä kävelen tässä samassa paskassa just nyt. Mä teen sitä pahaa mitä mulle tullaan vielä tekemään; mä annan kaiken ratista ja tallautua mun kenkiin ja itken sitä myöhemmin. Mä tiedän että maa kirkuu kipua ja kuolontuskia mutta en välitä. Mä kävelen vielä vähän pidemmälle tässä hohkavassa kylmyydessä ja mun korvat huurtuvat. Sama kipu tuntuu kaikkialla kehossa ja tuntuu siltä kuin yö yrittäisi katkoa multa raajat.
Mutta mä löydän tieni takaisin kotiin, ainoaan onneen mitä ihmisellä voi olla. Mä väännän avainta mun valkoisessa puuovessa ja se hyväksyy mut sisään. Lämpö täyttää mut; se virtaa mun jalkoihin ja varpaisiin ja kiertää mun kämmenissä ja sormissa. Mä tunnen kuinka mun posket ja korvat alkavat hehkua. Nostan raskaan takin harteiltani ja potkin kipeän pienet kengät jaloistani. Mä astelen vähän aikaa huopamatolla ja pistän veden kiehumaan. Mä kaivan esiin tulitikut ja muutan yhden niistä feenikseksi. Se muuttaa mun takkaan ja tekee siitä itselleen hehkuvan kodin. Mä pudotan tuoksuvan kaakaon ja vaniljan mun kuppiin ja sekoitan ne kiehuvaan veteen. En uskalla pidellä vielä muusta kuin kupin korvasta kiinni, mä tiedän että se polttaa mun näpit ja polttaisi kielenkin jos yrittäisin juoda. Sen höyry nousee pitkin pientä puista huonetta ja käy tarkistamassa onko kaikki verhot kiinni ja lattia mattopeitteen alla. Kyllä on. Mä kierrän talon sen mukana ja kerään kaikki viltit ja peitot. Levitän ne takan eteen ja käperryn niihin kuin kissanpentu emonsa lämpöön. Takka räiskyy ja loimuaa ja sulattaa koko talon ja mun sydämen.